Monday, 17 April 2017

Särö supermarkettirakkaudessani

Aikaisemmassa postauksessa lukija kysyi ihan validin kysymyksen - miksi en voi vaan mennä kauppaan ostamaan uutta veistä sen jälkeen kun veitsikeiju varasti Ikean luottoleikkurini?

Kabulin supermarketeista saa kaikkea: myös hopeamorsiansaippuaa, joka samalla poistaa aknen ja oman ihonvärin.
Elämäni ja liikumiseni täällä on tällä hetkellä aika rajoitettua, koska Kabulin turvallisuustilanne on mennyt huonommaksi viimeisen parin vuoden aikana. Kukaan kollegoistani ja kavereistani täällä ei käy ikinä kaupungin ruokakaupoissa, vaan shoppailevat YK-alueen pienissä kioskeissa ja kaupoissa, ja täyttävät matkalaukut joka loman jälkeen Kabuliin suunnistaessaan 30 kilolla juustoa, pekonia, salamia, leipää, savulohta ja avokadoja.

Rakkautta hyllystä toiseen.
Rakastan supermarketteja. Kun matkustelen, tykkään vaellella ympäri paikallisia supermarketteja ja fiilistellä leipomo-osastolla ja juustotiskeillä, katsella erilaisia pakkauksia ja hipelöidä keksipurkkeja. Englannissa asuessani vietin jokaisella Sainsbury's/Tesco-visiitillä helposti tunnin, ja kavereilla meni hermot.

Rakastan supermarketteja niin paljon, että kirjoitin lämpimästä rakkaussuhteestani Kabulin kauppoihin jo huhtikuussa kolme vuotta sitten.

Musiikkiosasto.
Paljon on kuitenkin muuttunut kolmessa vuodessa, vaikka markettirakkauteni ei olekaan kadonnut. Kävin viimeksi keskustan supermarketissa lokakuussa, ja vasta eilen uudestaan, ostamassa vihdoin sen veitsen ja muuta kivaa. Kuuden kuukauden tauko.

Ainakin paljon halvempaa kuin YK-alueen pikkukaupoissa. Paitsi maksoin juuri 15 euroa kissanruokapussista ja 5 euroa salaattikastikkeesta.
Kauppareissut eivät enää ole kovin rentouttavia ja hauskoja. Pelkään, että siellä ollessani joku a) kidnappaa minut ja raahaa kaupasta autoonsa b) soittaa jollekin kaverille, joka kidnappaa minut ulkona kun olen menemässä takaisin autoon c) räjäyttää siellä pommin d) tappaa minut sinne makaroni- ja mehuhyllyn väliin.



Shoppailu ei siis enää ole kovin mielekästä puuhaa täälläpäin, koska koko ajan on pieni pelko puserossa, ja pälyilen kanssashoppailijoita paranoiden katsein. Vuosi 2013 oli yhtä supermarkettiromanssia. Vuodesta 2014 lähtien olen ollut vähän huolissani supermarketissa, nyt olen vähän enemmän.

Rakastan vielä, mutta nykyään todella paljon harvemmin, ja vähän kauempaa.


Friday, 14 April 2017

MOAB WTF

Kaikkien pommien äiti, mother of all bombs (MOAB) tippui eilen itäisen Nangarharin maakuntaan. Pommi ei kuulunut Kabulissa koska Nangarhar on aika kaukana, mutta paikalla olleet kuvailevat, että tuntui kuin taivas putoaisi ja iso maanjäristys ravistelisi paikkoja. Vähän kuin maailmanloppu.

Tämä pommi vaikutti tulevan ihan tyhjästä. Trump ei ole hirveästi puhunut Afganistanista tai suunnitelmistaan täällä. Paikkojen pommittaminen ilman sen kummempia muita suunnitelmia ja strategioita tulevaisuudelle on monta kertaa todettu olevan aika vaarallista ja turhaa. Ehkä 36 ISISläistä kuoli, mutta kuinkakohan monta uutta liittyy joukkoihin melko pian tämän MOABin jälkeen?

Olen ollut huolestunut ISISistä Afganistanissa jo jonkin aikaa. Tämän pommin jälkeen olen vähän enemmän huolissani.

Auringonlasku Kabulissa tänään.



Thursday, 13 April 2017

Viime aikoina

Olen ollut takaisin Kabulissa vähän yli viikon ja ehtinyt jo nähdä ja kokea vaikka mitä. Kuten:

Kevään. Kolmen viikon aikana kun olin poissa, tänne on tullut kevät. Tai melkein kesä. Kukat kukkivat, minttu kasvaa pihalla, kahvitauko vietetään ulkona auringonpaisteessa.



Aamiaisen vanhan ystävän kanssa. Hassu juttu, hän on asunut Washington D.C:ssä jo melkein kaksi vuotta Kabulista lähdettyään, mutta näen häntä useammin kuin monia Kabulin ystäviäni. Onneksi hänellä on työ joka kuljettaa Kabuliin säännöllisin väliajoin, jolloin brunsseilemme Kabulin Serena-hotellissa. Köyhiä ritareita, mansikoita, pannullinen kahvia, vanha ystävä, auringonpaiste - aika täydellinen aamu.





Nämä Kabulia ympäröivät vuoret, jotka jaksavat vieläkin hätkähdyttää neljän vuoden jälkeen, aina kun laskeudun Kabulin lentokentälle. Usein olen nukkumassa ja horroksessa, ja kun avaan silmät, ikkunasta avautuu tämä ja antaa melkein aina taas uuden merkityksen melkein kaikelle:



Uusi huppari. En käytä huppareita oikein ikinä, mutta kun nyt löysin tämän timantin, suunta muuttuu:



Karjalanpiirakoita ja pinkkiä cavaa kaverin luona.


Miesillallisen Kabulin 60-luvun legendahotellissa. Täällä on miehiä joka puolella, aina, varsinkin klo 19 jälkeen järjestettävissä työjutuissa. Viini ei virrannut mutta naan-leipä oli hyvää.

Bros and bling.
Päätöksen juosta Kabulin Kymppi. En ole ikinä juossut 10 kilometriä ja aikaa treenata on kolme viikkoa, eli jos teillä on siellä jotain kultaisia juoksuvinkkejä, laittakaapa jakoon. Mielelläni otan vastaan myös timanttisia biisiehdotuksia Spotify-juoksulistaan, joka inspiroi juoksemaan 10 kilometriä, eli varmaan 20 kertaa rinkiä Amerikan lähetystön ympäri.



Kadonnenn veitsen mysteerin. Kummallisin juttu: omistan tasan yhden veitsen, jota käytän ja rakastan joka päivä - Ikeasta ostettu ja Suomesta tuotu keittiöveitsi. Jätin sen aamulla kiivien leikkaamisen jälkeen tiskipöydälle, ja kun tulin kotiin illalla, veitsi on kadonnut. Etsin joka puolelta, mutta ei missään. Siivooja ei ole nähnyt kuulemma. Onko jollain jotain loogista selitystä, mitä tapahtui? En usko, että kukaan veisi sitä kämpästäni, jossa lojuu kaksi uutta iPhone 6:ta ja satoja dollareita käteistä. Tai tarvii jollain olla melko omituiset ja tietyt tarpeet. Tai joku jossain parhaillaan lavastaa minua murhaajaksi? Kuulostaa aika first world probleemalta, mutta keittiöveitsi oli yksi tärkeimmistä asioista kotonani, ja täällä on aika vaikea hankkia uutta. En voi vaan mennä K-kauppaan ostamaan uutta. Nyyh.

Ihanan illallisen kavereiden ja Magnersin kanssa. Magners on ehkä yksi lempijuomiani ikinä, ja sitä saa Kabulissa harvoin. Siitähän riemu repesi (+ maha, koska itsehillintä on näköjään mahdotonta Kabulin ihanassa ja harvinaisessa aasialaisessa ravintolassa, jossa tarjoillaan mm. tofua ja kimchiä).



Vasta viikko takana, ja kaikenlaista kivaa. Kabulin kevättä.

Friday, 24 March 2017

Kahvilat ja muut maailman ihanimmat itsestäänselvyydet

Olen ollut vähän yli viikon lomalla Euroopassa. Tuntuu siltä, että olisin ollut lomalla jo kuukauden. Kun joku päivä lähden Kabulista lopullisesti, pelkään yhtä asiaa: että pienet asiat eivät enää tunnu niin upeilta, kuin nyt.

Yksi parhaimmista aamiaisista ikinä, Berliinissä, Betty'n Caty Prenzlauer Bergissä eilen.
Cafe Anna Blume tänään Berliinin auringonpaisteessa.

Varsovan Cafe Kulturalnan vessan lattia.
Olen asunut Kabulissa melkein neljä vuotta, mutta fiilistelen vieläkin elämän pieniä asioita jokaisella lomallani. Esimerkiksi sitä, että kaduilla voi kävellä ilman sen suurempaa huolta kidnappauksista tai pommeista. Kahviloita, joita on joka puolella, ja joihin voi vain kävellä sisään ja hengata vapaasti niin kauan kuin haluaa. Hanavettä. Ihanaa järjestelmällisyyden tunnetta liikennevaloissa, kun kaikki odottavat vihreää. Kauppoja, joissa myydään kymmeniä eri viinejä ja juustoja, ja olen ihan vapaa valitsemaan, mitä haluan. Sekoan aina jokaisessa supermarketissa ulkomailla. Hummusta, jukurttia, tuoreita marjoja, avokadoja, limejä, Ben & Jerrysiä, kunnon leipää, eri sipsejä kuin Doritos tai Lays! Paratiisi.

Krakovan Cytat-kahvilassa jaetaan myös elämänviisauksia hyvän juustokakun kylkeen.

Kreuzbergin kukkia.

Muroja hostellissa viime viikolla - kuin matkustaisi ajassa taaksepäin kymmenen vuotta.

Ihana Cafe Camelot Krakovassa.

Kun tekee kello 1 yöllä mieli savulohta ja leipää ja sekin on mahdollista.

Jossain Krakovan ja Varsovan välissä.
Leipä ja viini, 2.80 euroa Krakovan Literarni Kavarnassa.

Näkymät vessan ikkunasta baarissa Hampurin Reeperbahnilla eilen.

Saksassa on niin hyvät limsat ettei oikeastaan ole mitään syytä juoda alkoholia.
Viimeisen viikon aikana olen kulkenut Krakovassa, Varsovassa, Hampurissa ja Berliinissä. Enimmäkseen huumaannun niistä pienistä jutuista. Ne kaikki tuntuvat vieläkin niin isoilta.

Krakovassa viime viikolla olin yhtenä sateisena päivänä kuudessa kahvilassa ennen kuin kello oli edes kuusi iltapäivällä. Jokainen niistä oli ihana.

Mutta mitä tapahtuu, kun joskus palaan ns. normaaliin elämään? Pelkään sitä tunnetta, että kaikki tuntuu itsestäänselvyydeltä ja normaalilta, sellaiselta jokapäiväiseltä arjelta, joka ei enää sytytä samoja, vahvoja rakkaudentunteita supermarketin vihanneshyllyllä.

Haluan vaan tulevaisuudessakin rakastaa jokaista marketin hummusrasiaa niin kuin se olisi elämäni viimeinen.

Wednesday, 8 March 2017

Taistelukauden verinen alku

Viime viikko on taas ollut verinen Kabulissa. Tänään aamulla Kabulin keskustassa sijaitsevaan sotilassairaalaan hyökättiin. Viisi itsemurhaliiveillä, käsikranaateilla ja kivääreillä varusteltua miestä aloittivat hyökkäyksen yhden räjäyttäessä itsensä sairaalan portilla, jonka jälkeen neljä muuta ryntäsivät sisälle jatkamaan hyökkäystä, tappamaan siviilejä, sotilaita, siivoojia, lääkäreitä, terveydenhoitajia.

Kabulin sotilassairaalan teho-osasto.
Hyökkäyksessä on kuollut ainakin 30 ihmistä, mutta uhriluku on todennäköisesti paljon korkeampi. Isis ilmottautui hyökkäyksen tekijäksi. Arvasin heti, ettei kyseessä ole Taleban, sillä heillä on useimmiten jonkinlainen käsitys siitä, mitkä ovat sodan oikeussääntöjen mukaan sopivia kohteita. Sairaalat eivät todellakaan ole. Ei, vaikka sisällä hoidettaisiin sotilaita, sillä ei ole väliä. Kyseisessä sairaalassa hoidetaan myös siviilejä - se on yksi Kabulin parhaimmista sairaaloista, jolla on parhaimmat resurssit.

Kävin tässä sairaalassa muutama kuukausi sitten. Tapasin lahjakkaita kirurgeja ja potilaita, jotka olivat todella kiitollisia saamastaan hoidosta. Tämänpäiväinen hyökkäys kesti noin 7 tuntia, kun hyökkääjät linnoittautuivat massiivisen sairaalan sisään ja taistelivat afgaanijoukkoja vastaan.

Sairaalavisiitillä. Parempaa henkilökuntaa ja laitteita on vaikea löytää Kabulista.
Tasan viikko sitten Kabulissa räjähti kaksi kertaa päivän aikana kun Talebanit hyökkäsivät poliisiasemaa ja tiedustelupalvelua vastaan. Hyökkäyksessä kuoli ainakin 16 ihmistä, mukaan lukien viisi rokottajaa, jotka olivat kulkeneet päivän Kabulin kaduilla rokottamassa lapsia ovelta ovelle. Tapasin eilen heidän perheensä. Se oli yksi vaikeimmista työpäivistäni tähän mennessä.

Yksi iskussa kuollut rokottaja oli 35-vuotias nainen, jolla oli viisi lasta ja hän oli juuri valmistunut kätilöksi. Naisen aviomies ja lasten isä kuoli vuosi sitten syöpään, ja lapset ovat nyt orpoja, ilman minkäänlaista toimeentuloa. Kysyin 12-vuotiaalta lapselta, mitä hän haluaa tehdä isona ja mikä on hänen haaveensa. Hän kertoi, että halua olla isona kätilö niin kuin hänen äitinsä.

Kaikki perheet ovat surunmurtamia, mutta niin ylpeitä perheenjäsenistään, jotka tekivät tärkeää työtä lasten puolesta. Kaikki perheet sanoivat, että he kuolivat "oikein", tehdessään työtä, johon uskoivat. Yksi äiti, joka menetti nuoren poikansa iskussa, sanoi että Taleban ei anna afgaanien elää kunniallista elämää. He eivät toivo mitään muuta kuin rauhaa.



Tilanne Afganistanissa on todella huono ja se on mennyt huonompaan suuntaan jo pidemmän aikaa. On käsittämätöntä, että Suomi ja monet muut maat julistavat Afganistanin turvalliseksi maaksi, jonne on ihan OK palauttaa turvapaikanhakijoita.

Maahanmuuttovirasto linjaa: "Afganistanin yleisessä tianteessa ei ole tapahtunut merkittäväiä muutoksia keväästä 2016. Maahanmuuttovirasto ja Helsingin hallinto-oikeus ovat olleet yksimielisiä siitä, että Kabuliin voi palata ja sisäinen pako sinne on yleisesti mahdollista."

Taistelukausi alkaa joka vuosi maaliskuussa, kun Talebanit aloittavat tiheämmät iskunsa ympäri maata. Mukana on nyt Isis vahvempana kuin koskaan, ja kymmeniä muita ryhmiä, joilla ei ole mitään kunnioitusta siviilien elämää tai sodan sääntöjä kohtaan. Että tervetuloa Kabuliin vaan, kaikille niille sedille ja tädeille jotka kirjoittavat näitä virallisia linjauksia Kabulin turvallisuudesta.

Monday, 27 February 2017

Lentoemäntäsankarini

Saavuin tänään Heratiin, Afganistanin läntiseen maakuntaan. Lentokoneessa tapasin aivan mielettömän naisen. Ulkonäön perusteella oletin, että hän ei ole afgaani, mutta varmaan Tadzikistanista. Hänellä oli Safi Airwaysin univormu päällä: lyhyt kirkkaansininen jakku, housut, kirkasta punaista huulipunaa, hiukset isolla nutturalla, ei päähuivia. Ei todellakaan tyypillinen afgaaninainen.

Naiset iltapäiväkävelyllä eilen Kabulin joen varrella.
Vielä uskomattomammaksi asian tekee se, että hän on etniseltä taustaltaan pashto (pataani) ja on kotoisin vanhoillisesta Logarin maakunnasta. Hazarat ovat usein vapaamielisempiä ja naisilla on enemmän mahdollisuuksia, tajikeilla vähän vähemmän, mutta pataanit ovat usein kaikista tiukimpia mitä tulee naisiin ja heidän vapauteen työskennellä ja kulkea vapaammin.



Hän valmistui pari kuukautta sitten yliopistosta englannin kielen kandinohjelmasta. Hän aloitti työt Safi Airwaysilla (Afganistanin paras lentoyhtiö, olen fani) kuukausi sitten ja tienaa noin 350 dollaria kuussa, joka on hyvä palkka. Hän elättää sillä perhettään Kabulissa. "Melkein kaikki naiset haluavat vain heti löytää poikaystävän tai mennä naimisiin, mutta minä en halua miestä - haluan käydä töissä ja oppia uusia asioita." Sankari.

Arvioin, että koko lentokone paheksuu häntä - nuori nainen töissä, palveluammatissa, lyhyt jakku, ei päähuivia. Kollegani varmisti, että näin on - kukaan tässä koneessa (paitsi minä) ei pidä asiaa mitenkään hyvänä juttuna. Jopa naiset kuulemma puhuisivat hänestä pahaa.

Kysyin lentoemännältä, mitä mieltä hänen perheensä on hänen työstään. He hyväksyvät työn (raha on varmasti ihan mukavaa), mutta monet sukulaiset eivät. Monille hän ei edes kerro, missä oikeastaan on töissä.



Hän oli niin itsevarma, motivoitunut ja onnellinen. Haki juuri uusia töitä Turkish Airlinesilta. Koko parisatainen matkustamo tuomitsee häntä, mutta hän ei välitä. Hän joutuu usein seksuaalisen häirinnän kohteeksi töidensä aikana. "Kandahariin menevät lennot ovat kamalimpia." Mutta hän kertoo asiasta heti miespuoliselle pomolleen, joka menee ojentamaan ahdistelijoita samantien.

Haluaisin itselleni osan tämän naisen tarmosta, vahvuudesta ja itsevarmuudesta.

Ehkä mahtavin matkalaukkuhihna, jonka olen koskaan nähnyt. Matkatavaroita tarvitsi odotella vain pari minuuttia kun ne kärrättiin koneesta takaovelle ja siitä hihnalle.

Odotin laukkuani tuloaulassa, kun eräs afgaanimies rupesi juttelemaan. "Niin hienoa, että sinä tulet tänne Amerikasta ja kunnioitat meidän kulttuuria käyttämällä päähuivia. Se lentoemäntä oli ihan kamala, ja hän on sentään afgaani! Ei mitään kunnioitusta!"

Mies varmaan luuli että olen jotenkin otettu tästä kommentista. Kysyin häneltä, miksei lentoemäntä saisi pukeutua niin, kuin itse haluaa. Se ei ole soveliasta täällä meidän kulttuurissa. Kysyin miehen mielipidettä, miksiköhän lentoemäntä ei halunnut pukeutua huiviin. Se on varmaan joku markkinointikikka, se vetoaa moniin nuoriin miespuolisiin asiakkaisiin ja tuo lisää tuloja yhtiölle.

Sanoin miehelle, että mielestäni nainen on todella rohkea. Ai rohkea - mitä, tappoiko hän 15 talebania, mikä hänestä tekee rohkean?! Mies kiihtyi ja ärsyyntyi. Jotenkin mahtavaa, että täällä päin se, kuinka monta talebania on tappanut, on rohkeuden indikaattori.

Sanoin, että hän on rohkea, koska hän uskaltaa elää niin kuin haluaa eikä välitä muiden mielipiteistä. Täällä teidän kulttuurissa monien mielestä naisten ei ole oikein soveliasta edes käydä töissä vaan olla vaan kotona, tehdä ruokaa ja hoitaa lapsia. Hän tekee mitä haluaa ja tukee rahallisesti perhettään, vaikka se ei ole hänelle helppoa. Se on rohkeutta.

Mies ei oikein osannut sanoa enää mitään. Poimin matkalaukkuni ja muistin vielä mainita, että en ole Amerikasta.

Toivottavasti tapaan vielä tämän lentoemännän paluumatkalla. Mikä inspiraatio elää enemmän omannäköistä elämää ja välittää vähemmän muiden mielipiteistä tai esteistä. Idolini.

Sunday, 26 February 2017

Lasten mieli

8-18-vuotiaat lapset Kabulista osallistuivat taidekilpailuun aiheella "masennus." En tiedä, miten suomalaiset lapset lähestyisivät aihetta, mutta afgaanilasten taide on, no, masentavaa. Melkein kaikki piirustukset kuvaavat sotaa ja väkivaltaa.













Aivan mieletöntä taiteellista kapasiteettia mutta myös hyvin surullista. Ajattelin, että ehkä näen piirustuksia, jossa tytöt vaikka leikkivät keskenään, pelaavat jotain tai puhuvat toisilleen tai vanhemmilleen. Tai ehkä olisi vaikka koulukiusausta tai yksinäisyyttä. Sen sijaan näen ilkeitä, korruptoituneita poliisimiehiä, jotka haluavat varastaa toisen toimeentulon. Miehen, joka hakkaa vaimoansa. Sotilaskoneita, helikoptereita ja raketteja Kabulin taivaalla, traumatisoituneita lapsia.

Taas juttelin tänään afgaanikollegani kanssa siitä, mihin tämä maa on oikein menossa. Konflikti tappaa koko ajan enemmän ihmisiä, mutta muuta maailmaa ei enää jaksa kovin paljon kiinnostaa. YK laskee sodan uhreja joka vuosi, ja vuonna 2016 lukemat olivat taas huipussaan - 11,418 siviiliä kuoli tai haavottui vuoden aikana.

Olisi kiva ajatella, että ehkä vaikka 10 vuoden päästä kun tulen takaisin ja pyydän lapsia piirtämään aiheesta masennus, sotakoneet eivät enää kiertelisi Kabulia ja maa ei eläisi terrorin ja väkivallan pelossa. Epätodennäköistä, mutta aina kai saa toivoa.